Aluksi luulin, että pahinta läheisen poismenossa on se, että ei enää koskaan näe toista. Että ei voi enää koskaan kertoa toiselle mitään, vaikka haluaisi kertoa kaikista hassuista sattumuksista. Että se toinen ei koskaan näe, mitä minusta tulee. Enkä minä näe, mitä hänestä olisi tullut. Että uusia muistoja ei enää tule.
Nyt tiedän, että pahinta on se, että vanhojakaan muistoja ei kohta enää ole. "Muistoissasi hän elää ikuisesti", sanotaan. Se ei ole totta. Muistot haalistuvat. En melkein enää muista, miltä V:n ääni kuulosti. Muistan, että hänellä oli hassu nauru, mutta en muista sitä enää tarkkaan. Muistan, että hän sorautti ärrän, mutta en enää muista tarkkaan, miten. Muistan, että hänellä oli vaaleat hiukset, mutta en muista niiden sävyä enää tarkkaan. Sen tytön ääni haalistuu, sen hahmo haalistuu.
Alussa olin iloinen, että muistan hänet. Kuulin hänet, näin hänet. Nyt alan ymmärtää, että muistot haalenevat ajan myötä. Ei kymmenen vuoden kuluttua enää muista hyvin ihmistä, jota ei ole sen jälkeen tavannut. Saati viidenkymmenen vuoden.
Ja uusia muistoja ei tule. Miten voin pitää vanhoista kiinni? Olisin halunnut nauhoittaa häntä, videoida häntä.
On karmiva ajatus, että näin voisi unohtaa vaikka aviomiehensä, tai äitinsä. Jonkun, joka on ollut koko ajan siinä. Sellaista ei unohtaisi ihan niin nopeasti, mutta unohtaisi kuitenkin. Ei kokonaan, mutta liikaa.
V:n poismenostakin on 3,5 vuotta.
(Tämä asia on pyörinyt taas tänään mielessäni, koska tänään on hänen syntymäpäivänsä.)
"He näkyivät hiukan utuisina aivan kuin he olisivat liikkuneet veden alla. Äiti ei ollut hämmästynyt siitä, mitä oli tapahtunut, hän oli vihdoinkin omassa puutarhassaan, missä kaikki oli paikoillaan ja kaikki kasvoi niin kuin piti. Muutama paikka oli piirretty hiukan väärin, mutta se ei haitannut. Hän istuutui korkeaan ruohikkoon ja kuunteli käkeä, joka kukkui jossakin joen takana."
(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)
Kommentit