Lähdin eilen sitten flunssastani huolimatta firman juhliin. Ne olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. En uskalla antaa nyt kovin tarkkaa selontekoa, jos vaikka joku työkaverini eksyy tätä blogia lukemaan, mutta muotoilen asian niin, että oli hyvin stereotyyppiset ja kliseiset firman juhlat :p Ilmainen alkoholi ja suomalaiset eivät vain sovi yhteen.

Itse join vain pari lonkeroa plus tervetuliaismaljan, enkä olisi varmaan juonut enempää, vaikka olisin ollut tervekin. En halua tehdä itsestäni pelleä työnantajan edessä. No, kaikki eivät näköjään ajattele samalla tavalla kuin minä... Mutta minähän olen tosikko :)

Lähdin jo yhdentoista maissa kotiin, joten en osaa sanoa, onko meno vain pahentunut jatkoilla. Siitä kuulee kai sitten töissä :)

* * *

Joensuussa paloi pari viikkoa sitten rivitaloasunto. Nuoripari oli viettänyt kyseisenä iltana asunnossaan kihlajaisia. 22-vuotias nainen sai palossa surmansa. Hänen avomiehensä selvisi hengissä. Muistan, kun luin uutisen lehdestä.

No, tänään kuulin, että palossa kuollut nainen oli vanha tuttavani. Pyörittiin samoissa bileporukoissa lukioaikoina, villeinä vuosina. Muutaman viime vuoden ajan olen seurannut hänen elämäänsä lähinnä yhteisen ystävämme kertomien kuulumisten perusteella.

Olen luonnollisesti aika järkyttynyt. Näitä kuolinuutisia tuntuu tulevan koko ajan. Aiemmat ovat kaikki menneet oman käden kautta; tämä on ensimmäinen tapaturmainen kuolema. Siksi se tuntuu melkein vielä pahemmalta. Itsemurhan tekevä päättää itse kuolemastaan, mutta tapaturmainen kuolema on epäreilu, vie ihmisen vasten hänen tahtoaan.

Elmä tuntuu absurdilta. Olen miettinyt, että jos kirjoittaisin kirjan elämästäni ja ympilläni olleista ihmisistä, niin kustantaja hylkäisi käsikirjoituksen varmasti "liian epäuskottavana ja ylidramaattisena". No, totuus on tarua ihmeellisempää.

Välillä minusta tuntuu, että en kuulu siihen elämään, jota nyt elän. En osaa olla firman juhlissa, en osaa kestitä Jyrki Kataista, en osaa puhua pikkusievää small talkia. Se tuntuu niin turhalta. Tuntuu, että on niin paljon kaikkea muuta. Kaikkea muuta, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka juuri kaikesta sellaisesta kevyestä ja pinnallisesta varmaan pitäisi pitää kiinni, että tästä elämästä selviäisi järjissään. En halveksi niitä, jotka siihen pystyvät. Olen vain joutunut toteamaan, että en itse pysty.

Välillä katson työpaikan palaverissa ympärilläni istuvia ihmisiä. "Tällaisia ovat normaalit ihmiset", ajattelen. Varsinkin alussa olin siitä ajatuksesta jotenkin huojentunut ja innostunut; nyt minäkin voin olla tällainen. Näiden ihmisten ympäriltä eivät kaikki vuoronperään kuole. Näiden ei tarvitse koko ajan pelätä. No, eihän minusta sellaista tule. Ei minun historiallani ja minun tuttavapiirilläni. Ei voi tulla. Ja nyt olen tajunnut, että en myöskään haluaisi olla sellainen. Haluan olla uskollinen kaikille niille, jotka ovat aikoinaan vaikuttaneet minuun ja siihen mitä olen. He ovat minun ihmisiäni. Ne vinksahtaneet ja nyrjähtäneet <3.