Käväisin tänään vanhalla yläasteellani yhden juttukeikan yhteydessä. En ollut käynyt siellä kahdeksaan vuoteen - eli kertaakaan sen jälkeen, kun lopetin yläasteen. Vihasin sitä paikkaa täysipäiväisesti ja sataprosenttisesti.
Nyt palasin sinne lievästi kauhuissani. Ajattelin, että saan varmasti jonkun ahdistus- ja angstikohtauksen valokuvaajan ja haastateltavani edessä, kun palaan vanhoihin maisemiin. Mutta enpäs saanutkaan!
Päinvastoin tunsin lähes euforista iloa.
 Se yläaste on kadonnut.
 Sitä yläastetta, jonka minä kävin, ei enää ole. Koulu on muuttunut täysin. Sinne on rakennettu uusia siipiä ja vanhoistakin on vain ulkoseinät jäljellä. Minun piti välillä kysyä, että "anteeksi, mutta olemmeko nyt siinä, mitä ennen kutsuttiin välitaloksi?". Olin aivan hurmioitunut.
 Sitä ei enää ole.

Ja ne ihmiset. Melkein kaikki olivat erinäköisiä, erilaisia, ihania ja energisiä nuoria. Eivät yhtään sellaisia Lapin Kulta -lippis takaraivolla mölyäviä apinoita. Nuoriso on näiden vuosien aikana vapautunut. Nyt nuoret voivat olla (melkein) millaisia haluavat. Olin melkein liikuttunut. Teki mieli huutaa niille nuorille, että "minä olen ollut yksi tämän yläasteen pahimmista angstaajista ja nyt minä olen tässä tekemässä lehtijuttua. Olen aikuinen, olen selvinnyt tästä yläasteesta. Tekin selviätte!"
 Lapsellista, mutta tuollainen olo mulle tuli.

(Toisaalta minua ärsyttää se, että minunkin entisillä kiusaajillani on nyt jotkut vitun rastat ja hippikavereita, kun nyt se on sallittua, nyt se on hienoa ja muodikasta. Mutta kun minä ja V olimme sellaisia jo yläasteella, samat ihmiset kiusasivat meitä. Koska silloin me olimme ainoat. Mutta tämä onkin minun katkeruuttani, josta en pääse eroon.)